Kohtaamisia vanhusten kanssa

Vanhukset istuvat aulassa penkeillä, tuoleissa ja pyörätuoleissaan odottamassa meitä, Aira Samulinia ja Pirkko Lahtea. Olemme vanhusten virkistysmatkalla, noin viidennelläkymmenellämme! Vanhuksia tai ikääntyneitä itsekin!

Tervehdimme. Edessämme istuu nainen pyörätuolissaan silmät kiinni omissa maailmoissaan. Hoitaja kehottaa häntä avaamaan silmänsä. Lähestyn häntä ja tervehdin kädestä pyytäen, että hän avaa silmänsä. Hauskasti toinen silmä raottuu, avautuu ja toinen silmä pilkistää luomen raosta. Saan hänet tähän maailmaan. Hän avaa silmänsä, laulaa ja voimistelee tai tanssii mukana. Kuuntelee juttuja ja nauraakin. Kun virkistyshetki on ohi, hän sulkee silmänsä ja palaa maailmaansa. Onnistuin kiskomaan hänet hetkeksi olemaan läsnä.

Vanhustyössä palkitsevaa on hetkien poiminta. On riemu saada kosketus vanhukseen: saada hänen poskensa punertumaan ja nähdä yhteinen osaamisen riemu. Pari, kolme kertaa on joku lausunut runon - pitkän ja vaativan, upeasti kaiken muistaen. Hetken kuluttua, kun olen pyytänyt toistakin runoa, hän on lausunut jälleen saman runon moitteettomasti eläytyen. Kukaan asukkaista ei ole huomannut mitään.

Pyydämme vanhuksia laulamaan. Reippaat laulut purevat. Ensin arastellaan, mutta hetken kuluttua voi olla vaikeaa saada laulajia jopa lopettamaan. Juttujen kertojiakin löytyy tavan takaa ja ronskit jutut eivät ole harvinaisia. Ihmiset osaavat ja haluavat osallistua. He innostuvat tekemään ja toimimaan. Tämä on meille vetäjille palkitsevaa.

Hetken keskustelut yksitellen vanhusten kanssa ovat hedelmällisiä. Esittelyn ja kättelyn yhteydessä saa aina sanotuksi jotakin kaunista tai kysytyksi jotakin jokaiselta ihmiseltä. Useat vastaavat selkeästi ja halvaantuneenkin vanhuksen silmät liikkuvat, tulee käden puristus tai silmään kyynel. Myös vanhemman - vaikka yli
90-kymppisen - naisen hauraalla äänellä yksin laulettu ”Rakastan elämää”, saa kyyneleet silmään.

Monet dementoituneet ihmiset saattavat yhtyä lauluun. Ehtona vain on, että laulua toistetaan useamman kerran ja aina kaikki säkeistöt. Lopuksi lauletaan usein vielä se tunnetuin ensimmäinen säkeistö. Aivot aktivoitunut hitaasti, mutta laulujen sanat palaavat laulamisen myötä huulille.

Toki joku kärsiikin metelistä tai hutaisee, jos koskee liian nopeasti. Pari potkuakin olen saanut. Kiintoisaa on tietysti yrittää taittaa vanhuksen aggressio ja saada hänet mukaan, jos mahdollista. Hauskaa on myös nähdä hoitajien mukana olo. Joissakin kodeissa hoitajat istuvat oman asukkaansa vieressä, joissakin he seisovat isona ryhmänä takana. Heidän mukaan saamisensakin on haastavaa. Joskus olen tavoittanut hoitajan silmissä ilon ja jopa ylpeyden siitä, että minun vanhukseni osaa. Omaisia olemme myös tavanneet paljon. Osa jaksaa käydä paljonkin auttamassa läheistään, mutta monen sadan kilometrien takaa on vaikea olla usein lähellä.

Suomi painottaa ikääntyneiden ja vanhusten kotona asumista niin pitkään kuin mahdollista. Koti mielletään hyväksi ja joskus tulee tunne, että laitos on paha. Ei se sitä ole! Laitos on monelle vanhukselle ainoa vaihtoehto. Siksi kannattaisin vanhainkotien muuttamista vanhuudenkodeiksi - analogisena vaihtoehtona lapsuudenkodeille. Kävijänä helposti myös rekisteröi paikan henkeä. Sen huomaa asioiden esillepanosta, vanhusten vaatteista, ruoasta, hoitajien hengestä ja jopa paikan hajusta.

Virkistyshetket voivat olla lyhyitä. Noin puoli tuntia ohjelmaa on jo aika paljon. Nopeasti asukkaiden levottomuus lisääntyy ja halu päästä kotihuoneeseen on iso. Mutta henkilökohtaisten kohtaamisten kautta aikaa voi helposti lisätä. Tutkimustenkin mukaan puolen tunnin aktiivijakso on riittävä. Siis itse asiassa ei ole kovin vaativaa hoitohenkilökunnaltakaan laulattaa asukkaita puolta tuntia. Vanhuksen aikajänne on ainakin iäkkäämpien kohdalla lyhyt. Asioiden tulee olla iloisia ja hyvää mieltä tuottavia.

Toisaalta tietysti vanhusten tai ikääntyneiden kirjo on iso: monet ovat kovinkin halukkaita keskustelemaan ja kuuntelemaan luentoja. Koetuksi ja toimivaksi paketiksi on huomattu paljon lyhyitä ja erilaisia hetkiä sisältävä ohjelma: laulua, asialuento, tarinoita, tanssijumppa, luento, laulua ja asukkaiden ohjelmia. Jokainen tilanne on asukkaista kiinni ja siksi aina erilainen.

Kun asukas kaksin käsin tarttuu käteeni ja kiittää sekä toivottaa siunausta, hyvää kesää ja terveyttä sekä sanoo vielä, että voisitte tulla toistekin, on iloni iso. Näitä hetkiä olen kerännyt, kuten myös Aira Samulin.

Pirkko Lahti
Miina Sillanpään Säätiön hallituksen puheenjohtaja, psykologi


VALOA SYKSYYN - KUNPA SITÄ RIITTÄISI KAIKILLE! 14.11.2008

Vuosi vuodelta kaupallinen joulu alkaa aikaisemmin ja aikaisemmin. Jo lokakuun puolivälistä kauppojen myyntipöydät notkuvat jouluvaloja. Tai ehkä ne ovatkin valoja syksyyn, varautumista pimeisiin iltoihin,
kun kesäajasta taas siirrytään talviaikaan.

Valoa syksyn synkeyteen tarvitaankin, kynttilöitä, takkatulia, kirkkaita kuutamoöitä, lumen hohdettakin.
Pimeäkin helpottaa, sen tiedämme, vaikka emme aina jaksa siihen uskoakaan. Joulussa on jo toivoa,
valo saa voiton kaamoksesta ja mielikin alkaa virkistyä, ihmiset herätä eloon.

Joulu merkitsee kovin erilaisia asioita eri ihmisille. Joillekin sillä on suuri uskonnollinen merkitys, toisille
se on perhejuhla, kolmansille joulu on kovaa työtä, päivystystä, palvelua, usein vapaaehtoista auttamistakin.

Joulun kautta avautuu myös laajempia näkymiä, näkymiä yhteiskuntaan. Muutamassa vuosikymmenessä
joulu on muuttunut sananmukaisesti kotikutoisesta ja kotitekoisesta kaupalliseksi kimallejuhlaksi, jossa
näkyy yhteiskunnan vauraus ja kohonnut elintaso. Vuosisata sitten joulu oli ehkä paljolti rikkaiden etuoikeus
ja vauraista oloista pääsi jouluna (kuten muulloinkin) nauttimaan vain pieni osa kansasta. Unelmista on tullut totta, vaikka en tiedä, osasiko kukaan tällaisesta vauraudesta uneksiakaan.

Miina Sillanpään Seurassa voisi myös yhteiskunnan kehittymistä tarkastella yhden elämänkaaren kautta. Piika-Miina valmisteli joulua isäntäperheelleen, mutta yhteiskunnallisen toimintansa kautta hän tuli valmistaneeksi joulun myös lukemattomille yksinäisille äideille, lapsille ja vanhuksille. Sitä voisi kutsua joulun ja joulumielen moninkertaistamiseksi.

Historianäkymän ohella joulu avaa näkymän nyky-yhteiskuntaankin. Joulupadat ja joulukeräykset kertovat
paitsi joulumielestä myös yhteiskunnan kahtiajaosta, ihmisten eriarvoisuudesta, joka jälleen uhkaa kasvaa.
Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa joulupataa ei tarvittaisi. Toisille joulu onkin yltäkylläisyyttä, jopa ruumiin ja mielen ähkyä, toisille se on köyhyyttä, niukkuutta ja huono-osaisuutta - joulunakin. Joillekuille lahjapaketteja siunaantuu kasakaupalla, monet saavat joulupakettinsa leipäjonosta.

Kolmaskin näkökulma tulee mieleen. Ihmisten kokoontuminen sankoin joukoin joululauluiltoihin kertoo ehkä jonkinlaisesta yhteisöllisyyden tarpeesta, nostalgisesta kaipuusta lapsuuden aikaan, hyvän olon jakamisesta muiden kanssa. Kunhan sitä riittäisi kaikille.


Ulla Numminen
Miina Sillanpään Seuran puheenjohtaja

TYÖSSÄ PIDEMPÄÄN - TEKEMÄLLÄ VIISAASTI 2.9.2008

Syksy on sadon korjuun aikaa – monella tavalla. Metsäluonto tuottaa oman satonsa ilman ihmisen panostusta oman vuotuisen vaihtelunsa mukaan. Pelloilla ja puutarhoissa näkyy ihmisen työn tulokset, toki säiden sääteleminä.

Pihallamme näkyy kolmen sukupolven käden jäljet. Vanhimmat puut ovat koivut, jotka mammavainaa istutti 1920-luvulla kuivattamaan rantapeltoa puutarhan pohjaksi. Ennen sotia tulivat sitten omenapuut ja marjapensaat, joista saatiin kaikki tarvittavat vuoden lisäantimet. Sotien jälkeen omenapuiden ja marjapensaiden välit olivat perunan ja juurikkaiden viljelyssä, sillä kaikesta ruuasta oli kova pula ja rahastakin. Sodista hengissä selviytynyt vävypoika hoiteli istutukset, kun mammavainaa ei enää jaksanut. Uusimpia tulokkaita ovat meidän istuttamamme luumu- ja kirsikkapuut.

Vanhat omenapuut säätelevät omaa tuotantoaan siten, että ne antavat aina satoa, joskus enemmän, joskus vähemmän. Joka syksy tietää kuitenkin pääsevänsä omenien makuun. Sen sijaan nämä uudemmat lajikkeet joko riehaantuvat tuottamaan niin suuren sadon, etteivät oksat jaksa kantaa ja repeytyvät tai sitten eivät tuota yhtään mitään. Säätelymekanismi ei ole toimiva. Koskaan ei voi ennakolta tietää, saako satoa vai ei. Kysehän voi olla monestakin tekijästä. Ennen vanhaan ei osattu kasvijalostusta kuten nyt, tai sitten tavoitteena ei alun alkaenkaan ollut maksimaalinen, vaan riittävä tuotto.

Vanhojen omenapuiden viisautta voisi mallittaa myös työelämän tuottoihin ja tuloksiin, erityisesti ikäännyttäessä. Hyvä tulos saadaan oikealla tasapainolla työn tekemisen ja voimien kokoamisen välillä. Tiedämme, että yksilöiden erot suorituskyvyssä ja työsuorituksissa ovat suuremmat kuin ikäryhmien väliset erot, mutta mikään ei muuta meitä yksilöllisemmäksi kuin vanheneminen. Siksi tarvitaan nykykäytäntöjä enemmän mahdollisuuksia yksilöllisiin ratkaisuihin työuran pidentämiseksi.

Muutamat viisaat työnantajat ovat ottaneet käyttöön seniorivapaat 58 vuotta täyttäneille. Seniorivapaita voi käyttää elpymiseen ja voimien kokoamiseen, silloin kun itse kokee ne tarpeelliseksi. Ne voidaan toteuttaa parin päivän jaksoina yhdistyneenä viikonloppuun, jolloin saadaan riittävän pitkä tauko palautumiseen ja voimaantumiseen. Seniorivapaat ovat jopa joustavampi ratkaisu kuin osa-aikaeläke, joka ei ole aina mahdollinenkaan esimerkiksi esimiestehtävissä. Kokemukset ja tulokset ovat olleet mm. Abloylla loistavia: eläkkeelle lähtemisen ikä on noussut 59 vuodesta 63 vuoteen, sairauspoissaolot ovat vähentyneet 55 – 59
-vuotiailla puoleen ja sitä vanhemmilla jopa neljäsosaan. Moni osa-aikaeläkettä harkinnut on todennut sen tarpeettomaksi, kun on ollut mahdollisuus säädellä itse voimavarojaan. Tämä sama hallinnan tunnehan on keskeinen voimavaratekijä työssä myös nuoremmilla.

Työllä on tärkeä merkitys hyvinvointimme ylläpitämisessä niin yksilöllisesti kuin yhteiskunnallisesti. Meillä on pienenä kansakuntana kaikki mahdollisuudet luoda uusia ja hyviä ratkaisuja ikääntyvien työssä jatkamiseen. Voisimmeko tässäkin asiassa olla Euroopan mallimaa?

Merja Kurki
Miina Sillanpään Säätiön tutkimus- ja kehittämispäällikkö
PsT, psykoterapeutti (TEO)

VANHUSTYÖN NELJÄ MYYTTIÄ 3.6.2008

Joitakin vuosia sitten keräsimme kahdeksan vanhainkodin ja palvelukeskuksen johtajan kanssa aineistoa pieneen kirjaseen. Aineiston loppuun saattaminen jäi harteilleni. Tarjoan tästä vaiheesta seuraavia ajatuksia mietittäväksenne:

Vanhus on aina herttainen

Yleinen uskomus on, että kaikki vanhukset ovat herttaisia, aina hymyileviä ja kaiken ymmärtäviä vanhuksia. He ovat kaikesta kiitollisia ja vähäänkin tyytyviä. He ymmärtävät erilaista kohtelua, koska vanhukset ovat erilaisia. He ovat suloisia, puhtaita, aurinkoisia mummoja ja pappoja. He oivaltavat kiireiset hetket ja joustavat toiveissaan.

Jotakin tällaista uskomusta joku levittää, mutta kuka? Toki osa vanhuksista on todella suopeita ja yhteistyö-kykyisiä, osa ei. Kun asuu yhteisössä, tulee yhteisöstä myös tunnereaktioiden paikka. Eikä kukaan jaksa aina olla hyväntuulinen ja aurinkoinen. Paha päivä heijastuu koko yhteisöön, jossa myös raadollisesti vaanitaan tasa-arvoista kohtelua. Jokaiselle tulee jakaa huomiota tasaisesti joka päivä. Suloisuus voi olla kaukana. Muut tunteet voivat tulla päällimmäiseksi. Vanhus voi olla katkera ja ärtyinen, jos hänellä on kipua tai piittaamaton, kun ei jaksa ottaa huomioon muita. Väsymys vie kiinnostuksen kaikesta. Syitä "ei herttaisuuteen" löytyy!

Vanhustyöntekijä on aina myönteinen

Vanhustyöntekijältä edellytetään pitkää pinnaa. Hänen tulee olla hymyilevä, ystävällinen ja tasapuolinen, vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka kuulisi vanhuksilta mitä tahansa kommentteja ulkoasustaan tai ulkomuodostaan. Hänen tulee olla aina paikalla ja hänellä on oltava aina halua auttaa. On oltava läsnä ja jaettava myötätuntoa tai empatiaa. Hänen tulisi olla aina kaikkien saatavilla yhtä aikaa. Hän on työssä ja häneltä voidaan vaatia kaikkeen yltämistä.

Vanhustyöntekijä on ihminen omine tunteineen, vaikeuksineen ja elämänkriiseineen. Hän ei ole posliinia, johon ei mikään tartu, vaan pikemminkin aidosti tunteillaan reagoiva. Hänkin voi olla väsynyt ja voi tuntea sekä psyykkistä että fyysistä kipua. Aina ei myöskään jaksa olla positiivinen. Paha tuuli yllättää työntekijänkin!

Omainen ajattelee vain vanhuksensa parasta

Omaisten maailmaan mahtuu paljon. Omaiset voivat olla armottomia oman etunsa tavoittelijoita, jossa taistelussa vanhus jää toiseksi. He voivat olla myös aidosti vanhuksen parasta ajattelevia. Kuitenkin he voivat tehdä johtopäätöksensä vanhuksen hyvästä vain oman ajattelunsa pohjalta miettimättä tai kuulematta vanhusta itseään tai henkilökuntaakaan. Olin paikalla, kun vanha pappa kieltäytyi parranajosta ja omainen sitten sätti henkilökuntaa siitä, että ei edes huolehdi papan ulkonäöstä. Joskus omaiset haluavat omaa syyllisyyttään hälventääkseen kaikkea mahdollista äidilleen tai isälleen kysymättä heidän voimiaan tai talon mahdollisuuksia toteuttaa asioita. Oman syyllisyyden voi kanavoida syyttelyynkin.

Vanhustyössä nähdään myönteisyyttä

Yleinen keskustelu pyrkii syyllistämään meitä ikääntyviä. Meidän on haluttu elävän kauan. Ainakin lääketieteen tavoitteena on ollut pitkä elinikä, ja parantuneet elinolosuhteet ovat taanneet sosiaalisen selviytymisen. Pitkästä iästä näyttää kuitenkin politiikkojen keskusteluissa tulleen ongelma. Suuri vanhusten joukko onkin ykskaks taakka kunnille.

Olemme me ikääntyneet omalla työllämme tai toiminnallamme rakentaneet hyvinvointisuomea. Siinä haluamme elää ilman syyllistämistä. Olemme ansainneet hyvän kohtelun ja hoidon sekä ikämme arvostamisen. Kielteinen politikointi kaipaa tuuletusta. Vanhuksia on tarvittu äänestäjiksi ja vieläkin on kysyntää!

Näkökantani on osin hieman kyyninen. Haluan kärjistää myyttien kautta. Sellaisena kolumnini myös otettakoon ja toivon kommentteja myytteihin.

Tosiasiassa olen äskettäin viime vuonna ja tämän vuoden alkupuolella kiertänyt taiteilija Aira Samulinin kanssa tapaamassa vanhuksia vanhainkodeissa ja palveluyksiköissä. Monet asiat ovat hienosti. Toki kehittämisen varaa löytyy. Ilmeisesti ruoka, puhtaus, lämpö ja lääkkeet ovat hyvin hoidettuja. Kysyntää on aktiviteeteista ja läsnäolosta. Vanhenevana kaipaamme kuulijoita ja puhekavereita. Kaipaamme myös toimintaa, jossa voimme olla aktiivisesti mukana, ei vain kuulijoina vaan itse tekijöinä. Toisaalta ei meitä tarvitse joka päiväksi tieten tahtoen aktivoida harrastamaan jotakin. Emmehän ole tehneet sitä aiemminkaan. Aiemminkin osa illoista kului television ääressä tai käsitöitä tehden tai lukien. Miksi ei vieläkin, jos jaksaa.

Haluaisin vanhainkodit muutettavaksi vanhuudenkodeiksi. Ne ovat useiden ihmisten viimeisiä koteja ja sellaisiksi ne tulee tehdä. Paikoiksi, joissa on turvaa ja läsnäoloa. Yksinäisenä ei saisi kukaan olla vaikkapa kuudenkymmenen ihmisen vanhustentalossa. Kanssakulkijoihin tutustuttaminen tapahtuu henkilökunnan toimintojen kautta. Yhteisöihin on muuten vaikea päästä.

Yhteisöön sitten kuuluvat omat jännitteensä, jotka samalla pitävät ”elossa”. Saa päivitellä, jutella, nähdä ja kuulla. Oppii uutta ja voi opettaa uutta. Elämää kannattaa elää maaliin saakka!

Pirkko Lahti
Miina Sillanpään Säätiön hallituksen puheenjohtaja
psykologi

OMA KOTI KULLAN KALLIS 16.4.2008

Vanha viisaus oman kodin arvosta on ajankohtainen koko ajan lisääntyvälle vanhusten joukolle ja heidän omaisilleen. Oma koti on meille jokaiselle rakas ja tärkeä paikka, josta emme mielellämme halua luopua. Myös yhteiskunta on ottanut linjan, jonka mukaisesti palveluja kehitetään niin, että jokainen meistä voisi asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään.

Moni omainen joutuu kuitenkin pohdinnan eteen siinä tilanteessa, kun läheisen vanhuksen kunto heikkenee kovasti tai hän jää yksin esimerkiksi puolison kuoleman jälkeen. Vähentyneet sosiaaliset kontaktit ja yksinäisyys aiheuttavat usein masennusta ja vaikuttavat myös fyysisen terveyden huonontumiseen. Onko koti silloin enää paras ja turvallisin asuinpaikka? Vai voisiko koti ollakin jotain ihan muuta kuin perinteinen näkemyksemme ostetusta tai vuokratusta asunnosta, jossa läheisemme on kenties jo vuosikymmenet asunut?

Yksilöllisyyden kunnioittaminen edellyttää sitä, että vanhuksilla on mahdollisuus valita itselleen sopivin asumistapa. Samalla kun kotona asumista tuetaan ja kotona tarjottavia palveluja kehitetään, olisi tärkeää miettiä vaihtoehtoja, joita voidaan tarjota perinteisen kotona asumisen rinnalle. Tällä tavalla turvattaisiin yksin jääneille riittävä sosiaalinen verkosto, monipuolinen ravinto ja mahdollisuus osallistua yhteiseen toimintaan.

Monenlaisia asumismalleja

Tarvitsemme tulevaisuudessa monenlaisia asumismalleja vanhuksia varten. Jo nyt on nähtävissä uudenlaisia ratkaisuja, joissa esimerkiksi joukko ikäihmisiä on oma-aloitteisesti hakeutunut asumaan niin, että he voivat tarvittaessa huolehtia toinen toisistaan ja laittaa ruokansa vuorotellen tai yhdessä. Päivittäisiä palveluja tarvitsevista monet haluavat varmasti asua omassa kodissaan niin pitkään kuin mahdollista ja saada palvelut sinne. Osa viihtyy kuitenkin palveluasumista tarjoavissa yhteisöissä, joissa on mahdollisuus saada seuraa ja hoivaa tarpeen mukaan. Tärkeintä on, että asuipa vanhus miten tahansa, hän tuntee asuvansa kotona, eikä laitoksessa.

Sain tilaisuuden vierailla runsas vuosi sitten Hollannissa vanhusten asumispalvelukeskuksessa, jossa meille esiteltiin sekä talon toimintaa että tiloja. Talossa oli kaksi keskeistä toimintaperiaatetta. Ensimmäinen oli se, että sekä asukkaat että henkilöstö ovat yhtä perhettä. Toinen oli se, että paikka on jokaisen vanhuksen koti, jossa hän osallistuu päivittäisiin toimintoihin yhdessä henkilöstön kanssa. Osa vanhuksista puuhaili keittiössä, osa siivosi kevyesti yleisiä tiloja. Meille pidettyyn luentoon osallistui myös asukkaita ja mikrofonia yleisön tekemiä kysymyksiä varten kuljetti yli 80-vuotias herrasmies. Huoneita ja yhteisiä tiloja esitteli kaksi talossa asuvaa vanhusta. Asunnot olivat viihtyisiä ja niiden sisustuksessa näkyi kunkin asukkaan elämä. Omat huonekalut, kirjat, valokuvat ja taulut tekevät yleensä meille kodin – eivät seinät, jonne ne on sijoitettu. Selvää tietenkin oli, että palvelukeskuksen tiloissa toimivat myös ravintola, kauppa ja kampaamo.

Turvallinen ja hyvä vanhuus

Jokaisella on oikeus arvokkaaseen ja turvalliseen vanhuuteen riippumatta asuinpaikasta. Sosiaali- ja terveysministeriön sekä Kuntaliiton julkaisemassa Ikäihmisten palvelujen laatusuosituksessa (Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisuja 2008:3) todetaan, että palvelujen suunnittelun lähtökohdaksi on otettava mahdollisimman monen ikäihmisen mahdollisuus elää omaehtoista, täysipainoista ja mielekästä elämää omassa kodissa. Tämä onkin hyvä lähtökohta. Samalla on kuitenkin muistettava asiakaslähtöisesti seurata sitä, miten hyvin yksilötasolla palvelut pystytään turvaamaan niin, että vanhus ei jää yksin ilman hoivaa ja hoitoa. Koti on siellä, missä vanhus itse kokee elämänsä turvalliseksi ja onnelliseksi.

Eija Sorvari
säätiönjohtaja